Uusperhe: Raskaus ja siitä kertominen

Ensimmäinen ultra

Luoja meitä jännitti. Viimeksi matka oli jo päättynyt tässä vaiheessa. Raskausviikkoja oli nyt 8+2. En muista pystyimmekö odotellessa juurikaan edes keskustelemaan toisillemme. Lääkärin kutsuessa meidän huoneeseen, hetki juteltiin ja käytiin läpi vielä edeltäneen raskauden keskeytyminen ja tyhjennys. Väliin oli ehtinyt jäädä vain muutama kierto, enkä niidenkään säännöllisyydestä voinut olla varma. 

Sitten ultrattiin. Lääkäri sanoi nopeasti, että täällä näkyy vahva syke ja ruskuaispussi näyttää olevan hattuna pään päällä. Tästä jaksettiinkin toisiamme huvittaa aina, kun mieli meinasi vaeltaa "synkkyyden" puolelle. 

Tietenkin välillä mietimme, että edellinen raskaus oli keskeytynyt n. rv 9. entä jos... 

Onneksi pahoinvointini lohdutti meitä edes hieman, sekä neuvolan suhtautuminen epävarmuuteeni. En usko, että olisin ollut niin epäileväinen vartalostani, mutta koska keskenmeno ei lähtenyt etenemään itsestäni, se sai minut menettämään luottamuksen vartalooni. Heti, kun sykkeet pystyttiin kuulemaan doblerilla neuvolan hoitaja sanoi, että käytte niin usein, kun mielenrauha sen vaatii. Kerran hän jopa ultrasi, vaikka meidän paikkakunnalla neuvolan hoitajat ei niitä yleensä tee💓

Niskaturvotus ultra ja ruusu

Odotimme tuota ultraa kuin kuuta nousevaa. Nyt oli edessä taas meidän mielestä merkittävä virstanpylväs. Olimme suunnitelleet miten menemme yhdessä sinne ja ostamme matkalla pienelle jotain ensimmäistä kertaa. 

Edellisenä iltana mieheni hieman valitteli kipua sääressään, aamulla hän ei edes kärsinyt kävellä sillä. Kotitohtorin diagnoosi oli selvä ruusu. Niinpä minä lähdin suuntaamaan KYSaan ja mieheni paikkakuntamme päivystykseen. 

Matkalla uskaltauduin ottamaan jälleen päivän biisin, vaikka jännitti pirusti. 

Radiosta tuli Behmin-Sata vuotta.

"Oon varma että silmäsikin saa itsessäni taivaan putoomaan  

Ja kaikki linnutkin löytää suoraan Eedenin

Saatan järkenikin menettää kun juoksen perääs rappukäytävään 

vain siksi että nään varjos hetken pidempään

Jos sul ois hukkumisen tunne antaisin mun keuhkot sulle 

niin että sä voisit hengittää

Jos sä haluut niin pidän kädestäsi kii

sata vuotta vähintään 

ja jos sopii niin pidempään."

Itkin onnesta, kaikki tulee menemään hyvin. Ultrassa näkyi puuhaileva vauva. 

Kuvasin pätkän myös miehelleni. 

Kun lähdin kotiin päin pysähdyin Matkuksessa ja ostin vauvalle vaaleanvihreän haalarin, sopisi tytölle tai pojalle. 

Kotiin päästyä hihkuimme onnesta. Siellä se pieni edelleen kasvaa ja voi hyvin. Emme halunneet peitellä enää mitään. Meille hän on todellisempi kuin koskaan. Kerroimme lapsille ja jokainen otti uutisen vastaan omalla tyylillään. Isoin poika ihmetteli, mitenkä nyt vauva olikin tulossa, vaikka olimme sanoneet, että "ei koskaan". Minun poikani olivat sitä mieltä, että jee tänne tulee myös vauva, heillä kun isän luona on jo pikkusisarus. Mieheni tytär taas lähes liikuttui. Hän ilmoitti heti haluavansa siskon!

Puhuimme toki myös siitä, että toivomme odotuksen etenevän hyvin ja, että neuvola ja lääkärikäynneillä aina tarkistetaan, että vauvalla on kaikki hyvin.

Rakenneultra

Olimme kysyneet lapsilta haluavatko he oman perheen kesken jonkun pienen gender reveal hetken ja vastaus oli yksipuolinen, TODELLAKIN. Otin yhteyttä meidän kylän leipuriin ja kysyin ottaako hän haasteen vastaan leipoakseen meille paljastuskakun, johon hän vastasi myöntävästi. 

Sukupuolella ei meille ollut tietenkään mitään väliä. Minulla on kaksi poikaa ja miehelläni poika ja tytär. Keskenmenon jälkeen oli todellakin päivän selvää, että paras palkinto on, kun saadaan vauva saateltua elokuussa maailmaan. 

Mieheni sanoi, että minun puolestani toivoisi tyttöä, jotta saisin elää vaaleanpunaisen kuplan. Olihan se kutkuttava ajatus. 

Rakenneultra koitti. Kätilö ultrasi. Koitin tarkkailla näenkö ultrassa jalkojen välissä jotain, niin kuin olin kuopukseni kohdalla nähnyt ennen kuin kätilö ehti mitään sano. 

Sitten kätilö kysyi 

"Tehän halusitte tietää sukupuolen?" 

juu, kyllä! 

"Kyllähän täällä näyttäisi tyttö kasvavan". 

Sitä itkun määrää. 

Kotimatkalla Matkuksesta tarttui mukaan ei yksi vaan kaksi mekkoa, koska en osannut päättää, niin mieheni sanoi, että otetaan molemmat😅😭💓

Kotona odotti malttamaton joukko lapsia, oli alkamassa koko perheen viikonloppu.

Kakku laitettiin pöytään ja jokainen sai lusikalla sieltä kauhaista kakkua. 

Kun vaaleanpunainen sisusta tuli esiin, mieheni tytär ponkaisi hyppimään iloiten. 

Kyyneleet valuivat hänen hihkuessa "jess!"

Raskaus

Voi luoja miten huonosti minä voin. 

Olin kokenut pahoinvointia myös esikoiseni odotuksen aikana ja olin kuvitellut sen olevan paha. Enpä paljon pahoinvoinnista tiennyt... Oksensin, paljon. 

Olin väsynyt, nukuin joka paikassa. 

Kroppa oli kipeä ja painoi mielestäni ihan valtavasti. Jouduin olemaan töistä pois paljon ja siitä podin tietenkin huonoa omaatuntoa, samalla kuitenkin ajatellen vauvan olevan nyt tärkein.

Sokerirasituksissa ensimmäinen meni läpi heittämällä, seuraavassa jäätiin kiinni korkeasta paastosta. Ensin koitettiin saada se kuriin ruokavaliolla, mutta verensokerit ei pysyneet kurissa, niinpä tarvittiin insuliinit avuksi. 

Kesä ja helteet ei auttaneet oloon, vaikka vaatetusta saikin kevennettyä. 

Lonkkakivut oli mellevät, koska sängyssä ei voinut olla kuin kyljellään. 

Kylppäriremontti oli päällä, mutta onneksi järvivesi lämmintä. Aikani sain siellä lillua, kunnes lääkäri totesi minulla oleman hieman kohdunsuu auki, siihen loppui uiminen. 

Suihkussa käytiin vanhassa karjakeittiössä puutarhaletkun alla ja tietenkin myös rantasaunalle nousi pumpulla järvestä vesi. 

En tiedä mistä ns. raskaampi odotus johtui. Siitäkö, että olin "iäkkäämpi" odottaja? Siitä, että oli tyttö tulossa? Raskausdiabetes? 

Lääkäri totesi KYSssa, että myös puolison vaihtuminen voi vaikuttaa raskauteen ja sen oireisiin.

Lopputulema tietenkin on, että hänen vuokseen tekisin kaiken uudelleen.  Vieläkö joskus teemme sen uudelleen? noh, koskaan ei sanota, ei koskaan, mutta...